Joulu tuli, kaikesta huolimatta!

 

 

Edellisestä postauksestani on aikaa jo yli kolme kuukautta! Syy siihen, etten ole kirjoittanut mitään  on yksinkertaisesti se, että syksyni on ollut niin yllätyksellinen, ettei ole oikein ollut aikaa ja energiaa kirjoittaa, koska tapahtumat ja ajatukseni ovat pyörineen ihan muiden asioiden ympärillä.

Syyskuun alkupuolella 90-vuotias äitini meni yhtäkkiä sekavaksi ja puhui ihan kummia. Veimme hänet vastaanotolle, ja siellä todettiin infektio, joka lääkärin mukaan laukaisi äidissämme deliriumin eli sekavuustilan. On kuulemma yleistä vanhoilla ihmisillä. Sekavuustilasta pitäisi selvitä muutamassa viikossa.

 

Äiti pääsi kotiin ja sai tietenkin antibiootin. Hän oli kuitenkin kovin sekava, ja kävin monta kertaa päivässä laittamassa ja lämmittämässä hänelle ruokaa ja auttelemassa kotiaskareissa, kun hän ei osannut edes kodinkoneita eikä puhelintakaan enää käyttää.  

 

Väliin hän oli ihan "normaali", mutta saattoi sitten alkaa puhua taas sekavia. Muutama päivä kun meni, äidin naapuri soitti noin kuuden maissa illalla minulle äidin puhelimesta ja kertoi, että äiti oli soittanut hänen ovikelloaan ja kysynyt hädissään, että mistä hän pääsee ulos, kun sähköt menee kohta poikki... 

 

Menin sinne tietenkin heti. Äiti oli todella sekava, enkä uskaltanut jättää häntä yksin kotiin, vaan soitin ambulanssin. Äiti vietiin päivystykseen, josta sitten sai lähetteen kaupunginsairaalan kuntoutusosastolle.

Sieltä kotiutettiin lokakuun lopussa. Kotiin oli hankittu turvapuhelin, turvaranneke ja ovivahti. Aluksi olimme siellä kaverina myös yöt. Mutta jo toisena yönä, jonka äiti oli yksin, hän oli antanut hälytyksen turvarannekkeellaan. Kun kotipalvelutiimin ihmiset olivat menneet paikalle, oli äiti ollut niin sekavassa tilassa, että he katsoivat parhaaksi tilata ambulanssin. Päivystyksessä lääkäri lähetti hänet takaisin  kuntoutusosastolle. Lausuntonsa mukaan "olisi arveluttavaa kotiuttaa" äiti sekavuuden vuoksi.

 

Tällä hetkellä äiti on  arviointiosastolla, jossa hänen tilaansa tarkkaillaan ja arvioidaan kotona selviämistä. Sitten hoitoryhmä antaa lausuntonsa, pystyykö äiti heidän näkemyksensä mukaan enää  asumaan kotona edes päiväpalveluiden turvin, vai tarvitseeko ympärivuorokautista hoivaa.  

Sekavuus siis edelleenkin jatkuu, ja lääkärin mukaan on todennäköistä, että äiti ei siitä enää tokene, kun on näin kauan se on jo jatkunut. Taustalla on ilmeisesti alkava muistisairaus. Läkärin mukaan äiti ei pystyisi yksinään asumaan kotona, ja kyllä hän sitä hoivapaikkaa puoltaa. Meillä lapsillakaan ei ole mahdollisuutta ottaa äitiä asumaan luoksemme, kun asumme pienissä asunnoissa. Minullakin on vain 50 neliön kaksio, jossa asuu kaksi aikuista!

Tiukassa näyttävät hoivakotipaikat kaupungissa olevan, sen olen saanut tässä matkan varrella kuulla useaan otteeseen. Vanhustenhoito on päässyt totaalisesti retuperälle vuosien saatossa. Osasyynä on tietenkin pula vanhustenhuollon henkilökunnasta. Kaupungin vanhusten kotipalvelussakin sanottiin, että heillä on todella vaikea tilanne henkilöstövajeen vuoksi. Toivon, että äiti pääsisi hoivakotipaikkajonossa kärkeen, sillä palveluntarpeen mukaanhan vapautuvia paikkoja jaetaan. Toiseksi toivon, että vanhusten hoitohenkilökunnan palkkaus ja työolot saataisiin sellaiseen kuntoon, että alasta tulisi jälleen vetovoimainen.

Joulu tuli kuitenkin, kaikesta huolimatta. Eipä olisi vielä viime jouluna osannut ennustaa tällaista joulua tulevan. Tavallisesti runsain jouluvaloin koristeltu äidin asunto on nyt ilman mitään merkkiä joulusta. Muutama joulukortti vain postiluukusta kynnykselle oli tipahtanut. Kunpa äiti saisi pian sen hoivakotipaikan, niin ehkä ensi jouluna olisi hänkin olisi taas omassa kodissaan ja jouluvalot ikkunassaan! Sieluni silmin näen äitini istuvan siellä keinutuolissaan ja katsovan TV:stä joulukonserttia.

Kuvat Kuvapankki pexcels.com