Päivä maalla äidin kanssa

 

 Toukokuussa äitini lääkitystä muutettiin ja ilmeisestikin sen johdosta ihme alkoi tapahtua: äiti on alkanut toipua pikkuhiljaa sekavuudesta vastoin lääkärien ennusteita. Enää hän ei sekoita näkemiään unia ja todellisuutta, kuten on tehnyt koko ajan sairastumisensa alusta alkaen. Hänen äänenvärinsä on muuttunut eloisammaksi ja huumori palannut juttuihinsa. Lähimuisti on kuitenkin hieman huonontunut - sen hän on todennut itsekin - mutta pää pelaa taas lähes entiseen malliin. Olemme tosi onnekkaita, kun olemme saaneet äitimme takaisin!

Alkukesästä äiti alkoi puhua, että hän haluaisi niin kovasti käydä vielä kotona. Hän puhuu kodista, kun tarkoittaa entistä maatilaamme, jonka perustivat aikoinaan isämme kanssa.  Me kaikki kuusi lasta olemme syntyneet ja kasvaneet siellä, ja äiti muutti sieltä pois vasta isämme kuoleman jälkeen v. 2000.

Kotitilamme, jonka äiti ja isä perustivat 50-luvulla, sijaitsee n. 50 kilometrin päästä asuinkaupungistamme. Kun isämme kuoli, muutti äiti kodistaan heti pois vuokralle samalla kylällä olevaan vuokrarivitaloon, koska ikää oli jo sen verran, ettei olisi yksin jaksanut omakotitaloa hoitaa. Talossa on puilla lämmitettävä vesikeskuslämmitys. Olisimmehan me lapset tietenkin auttaneet äitiä talon ylläpidossa, mutta hän ei siitä huolimatta halunnut jäädä sinne yksin asumaan.

Äidin muutettua pois on kotipaikkamme ollut vain perheemme kesäkäytössä. Pääasiassa äiti on siellä viettänyt lähes koko kesän sen jälkeen, kun hän muutti v. 2007 lähemmäksi palveluja  tänne kaupunkiin. 

Äiti on odottanut joka vuosi kovasti jo heti alkuvuodesta, että kesä tulisi ja pääsisi taas kotiin. Hänelle se on ollut yksi ja ainoa koti lapsuudenkodin jälkeen, ja kaikki muut paikat, joissa hän on asunut, ovat olleet äidin puheissa vain asuntoja. 

Äiti on ehtinyt asua täällä kaupungissa kolmessa eri vuokra-asunnossa ennen muuttoaan palvelukotiin. Ensimmäinen vuokra-asunto meni remonttiin, kun  naapurihuoneistossa sattui vesivahinko ja vedet tulivat äidinkin asuntoon, joten hän joutui muuttamaan pois ensimmäiseen mahdolliseen vapaaseen asuntoon, joka siihen hätään löytyi. Asunto ei kuitenkaan ollut sijainniltaan mieluinen ja siinä hän ei sitten oikein viihtynyt, joten hänelle etsittiin mieluisampi asunto, jossa sitten asui palvelukotiin muuttoon saakka.

Kun äidin toipuminen oli alkanut ja hän usein puheli halustaan vielä käydä kotona, me lapset tietenkin lupasimme, että heti, kun olemme saaneet talon keväthuoltotoimet ja siivouksen tehtyä, viemme hänet käymään siellä. Koska talo on talvet asumaton, täytyy alkukesästä tarkastaa, että kaikki siellä toimii kuten pitääkin. Sitten vielä kevätsiivous, ennen kuin sinne mennään.

Aloimme sisarusteni kanssa järjestellä äidin kotona käyntiä, kun olimme saattaneet talon käyttökuntoon. Sovimme, että nuorin veljeni hakee äidin palvelukodista. Minä menin edeltä laittamaan äidin lähtövalmiiksi, ja huolehdin, että mukaan tulee kaikki tarvittava. Toinen sisareni aikoi huolehtia ruokapuolesta.. 

 

 

Kun menin lauantaina aamulla yhdeksän aikoihin palvelukotiin, äiti oli siellä ehtinyt jo kovasti odottaa, että hänet tultaisiin hakemaan. Oli sanomansa mukaan pelännyt, ettemme tulekaan. Hoitaja oli parhaansa mukaan koettanut äitiä lohduttaa, että kyllä he tulevat, kun niin ovat luvanneet. Äitiä on viimeisen vuoden aikana kovasti huolettanut milloin mikin asia ja tämä ylihuolestuneisuus on jäänyt vielä päälle.

Veljeni lähti sitten ajamaan äidin kanssa kohti lapsuudenkotiamme. Minä tulisin avopuolisoni kanssa sinne omalla autolla.

Minua ainakin jännitti kovasti, miten äiti reagoisi, kun saapuu perille. Olisin halunnut olla siinä tilanteessa mukana, mutta minulla oli tyttäreni koira ollut yöhoidossa ja veimme sen kotiinsa samalla reissulla, kun lähdimme lapsuudenkotiimme, joten veljeni ehti sinne ensin. 

Kun olimme avopuolisoni kanssa perillä lapsuudenkodissani, äiti istui siellä lempipaikassaan olohuoneen keinutuolissa, niin kuin muistan hänet iät ja ajat istuneen. Hän kertoi minulle heti, että hän oli niin liikuttunut, kun pääsi vielä kerran käymään täällä rakkaassa kodissaan. Melkein yhdestä suusta vakuuttelimme, että kyllä hän pääsee vielä tänäkin kesänä siellä käymään monta kertaa. 

Päivä oli lämmin ja aurinkoinen, aika kului rattoisasti vuoroin verannalla istuen ja rupatellen ja vanhoja muistellen, välillä sisällä kahvitellen ja ruokaillen. Äiti oli silminnähden onnellinen ja pirteä, sillä hän oli saanut pitkästä aikaa tulla kotiin ja tavata kaikki viisi lastaan (yksi veljeni kuoli v. 1998) sekä yhden lapsenlapsenkin lapsineen, kun sattuivat siellä päin liikkumaan.

Siinä iltapäivän saapuessa äiti jo kysyi, että pitäisikö jo lähteä kaupunkiin. Vanha ihminen oli jo väsynyt pitkästä päivästä, kun oli tavannut monia ihmisiä eikä ollut nukkunut päiväunia, niin kuin hän tavallisesti tekee.

Kun äiti sitten istui jo veljeni autossa lähdössä kaupunkiin, hän vielä iloisesti vilkutti ja huikkasi, että tulen taas pian käymään, koti rakas! Sydäntäni niin lämmitti, että olimme voineet tuottaa äidille iloa ja vaihtelua hänen päiväänsä. 

Kuvat Sirpa P