Suru saapui sukuumme

 

               

Viimeisen postaukseni jälkeen on tapahtunut paljon, oikeastaan liikaakin. Elämä on kulkenut täysin uusiin uomiinsa: Äitimme, sukumme matrairkka, on nukkunut pois. Nyt meitä ei ole enää jäljellä kuin kolme sukupolvea.

Äidin fyysinen terveys alkoi horjua jo talvella. Flunssaa, kurkkutulehdusta ja lisäksi vatsatautia, niin ainakin ensiksi luultiin. Kun ruoka alkoi päivästä toiseen tulla ruokailun jälkeen ulos, kerroin palvelukodin läkärille, että äidillä on joskus 1980-luvullakin ollut sama ongelma, joka tutkittiin keskussairaalassa ja todettiin syyn olevan gastriitin eli kansanomaisesti mahakatarrin. 

Lääkäri määräsi vatsalääkkeet, mutta siitä huolimatta oksentelu jatkui. Äidin kunto alkoi horjua ja lopulta hän ei enää jaksanut nousta ylös sängystä. Hoitajat joutuivat auttamaan hänet ylös ja viemään pyörätuolilla ruokailuun. Hygianiatoimet tehtiin vuoteeseen ja lopulta äiti joutui ruokailemaankin vuoteessaan. 

            

Sitten huhtikuun 23. päivä laakäri soitti yllättäin, että koska lääkehoidolla ei ole ollut vastetta, äiti laitetaan saattohoitoon. Kaikki suun kautta annettava lääkitys lopetetaan paitsi että aletaan antaa nestemäisenä kipulääkettä. Lääkäri sanoi epäilevänsä suolitukosta, mutta lisäsi, että tässä vaiheessa ei enää palvelukodista viedä sairaalaan, vaan laitetaan saattohoitoon.

Olin lääkärin ilmoituksesta niin järkyttynyt, että en osannut sanoa hänelle mitään. Lääkäri sanoi vielä, että jos asiassa jokin jää askarruttamaan, hänelle voi hoitajien kautta jättää soittopyynnön. 

Meitä omaisia neuvottiin olemaan mahdollisimman paljon äidin rinnalla saattohoidon aikana. Tietenkin olisimme ymmärtäneet sen sanomattakin. Koskaan ei voi tietää, kuinka kauan saattohoito kestää, mutta kuitenkin päivien lukumäärästä riippumatta ne olisivat äitimme viimeiset elinpäivät.

Olimme äidin sängyn vierellä joka päivä. Toiset kävivät päivällä, minä iltapäivällä töiden jälkeen. Annoimme äidille ruokaa ja juomaa sen, minkä hän saattoi syödä ja juoda oksentamatta. Hoitajat eivät enää antaneet muuta kuin suunkostuketta sillä perusteella, että kun ei pysy enää mikään sisällä. Äiti saanoi kysyttäessä, että on nälkä tai jano. Me omaiset kävimme keittiöstä ruokaa ja mehua. Kun äiti söi ja joi vain vähän, ei hän oksentanut. Jätin kaksi eri kertaa lääkärille soittopyynnön, koska halusin keskustella asiasta, mutta  vasta kuudentena päivänä ensimmäisestä soittopyynnöstä lääkäri soitti - vain pari tuntia ennen äidin elämän loppumista.

            

Nuorin veljeni oli äidin luona, kun 2. päivänä toukokuuta hänen elämänsä lopullisesti lipui rajan taakse. En ehtinyt äidin rinnalle, kun hoitajat eivät minulle soittaneet, vaikka niin sovimme. Kävin kuitenkin äidin kuolinvuoteen äärellä hyvästelemässä hänet, ennen kuin hänet vietiin pois.

Eläessään äiti oli sanonut minulle monta kertaa, että minun pitää sitten huolehtia hänen asioistaan, kun hän kuolee. Aikaisemmin äiti oli tehnyt minulle edunvalvontavaltakirjan, sillä hän halusi minun huolehtivan asioistaan silloinkin, jos hän on elossa, mutta ei itse pysty niistä huolehtimaan. Edunvalvontavaltuutushan lakkaa kuolinhetkellä, mutta oli kuitenkin luonnollista, että hoitaisin äidin hautaankin hänen kuoltuaan.

Kävin valitsemassa äidille arkun, valkoisen honka-arkun, ja siihen kukkalaitteen. Järjestelin hautajaiset ja sisareni auttoivat. Äiti haudattiin kotikylämme lähellä olevalle hautausmaalle, jossa lepäsivät jo isämme ja kaksi sisarustamme. Järjestimme muistotilaisuuden entisessä kotitalossamme, kuten äiti oli halunnut.

Äiti oli myös toivonut, että häntä saattamaan haudan lepoon tulisivat vain läheisimmät. Me lapset, lastenlapset ja heidän lapsensa sekä kaksi serkkuamme saattelimme äidin viimeiselle matkalleen. Meitä oli kaikkiaan 30 henkilöä äidin haudan äärellä.

            

Hautajaispäivänä, 25. päivänä toukokuuta, sää oli aurinkoinen, mutta tuuli pohjoisesta melko kylmästi. Päivän edetessä ilma kuitenkin lämpeni, ja muistotilaisuudessa saattoi olla kotitalomme pihallakin palelematta.

Tilasin muistotilaisuuteen muistokirjan äitimme elämästä äidin valokuvista. Vanhin kuva äidistä on hänen ollessaan 17-vuotias, viimeisin nyt keväällä palvelukodissa otettu. Paljon mahtui hänen 92-vuotiseen elämäänsä, kun kuvia katselee.

Nyt on Juhannus-sunnuntai. Kävimme eilen elämänkumppanini kanssa entisessä kotitalossamme hakemassa sieltä tavaroitani, jotka unohtuivat sinne muistotilaisuudesta pois lähtiessämme. Ilma oli kaunis ja aurinkoinen. Keltaiset liljat, joiden nimeä en edes muista, olivat täydessä kukkaloistossaan pihalla olohuoneen ikkunan alla, kuten ne yleensäkin ovat juhannuksena. Ruoho oli kasvanut pitkäksi, kun kukaan ei ollut käynyt sitä leikkaamassa. Niinpä leikkasin sen. Talo oli taas asutun näköinen, kuten se oli kesäisin äidin elinaikanakin.