Äitini pääsi palvelukotiin

  

 

Äitini syyskuussa puhjennut delirium ei ole vieläkään mennyt ohi. Äitiä hoitaneen geriatrin mukaan on hyvin todennäköistä, että tila jää pysyväksi, koska se on kestänyt jo yli viisi kuukautta. Lääkäri arvelee taustalla olevan alkavan muistisairauden. Viitteitä siitä huomasin itsekin jo ennen deliriumia. Äidin persoona alkoi pikkuhiljaa muuttua, kaikki asiat huolestuttivat häntä suunnattomasti ja muistiongelmiakin ilmeni. 

Äiti on ollut kuntoutusosastolla hoidossa koko syksyn lukuun ottamatta viiden päivän taukoa loka-marraskuun vaihteessa, jolloin hänet yritettiin kotiuttaa. Palvelukotipaikkaa ei kuulemma saa, ennen kuin on kokeiltu, pärjääkö vanhus kotonaan sinne annettavien palveluiden turvin. Kotiin oli hankittu ennen kotiuttamista turvalaitteet ja kaupungin vanhusten päiväpalvelut, kuten ateriapalvelu ja kotipalvelu. Me lapset sitten huolehtisimme muusta, kuten siivouksesta, pyykkihuollosta jne.

Ensimmäisinä kolmena päivänä  olimme äidin kaverina vuoron perään vuorokauden ympäri, mutta sitten hän jäi  yöksi yksin, jotta tottuisi taas normaaliin kotielämään. Päivisin kävimme äidin luona useita kertoja laittamassa ruokaa ja auttamassa aamu- ja iltatoimissa, koska äiti oli edelleen deliriumissa ja oma-aloitteisuus oli tipotiessään. Kotipalvelut alkaisivat viidentenä päivänä äidin kotiintulosta.

Jo toisena yönä, jolloin äiti jäi yksin asuntoonsa, hän oli antanut hälytyksen turvarannekkeellaan, ja turvapalvelun väki oli tietenkin mennyt katsomaan, mikä hänellä on hätänä. Äiti oli ollut todella sekava, eikä turvapalvelun väki ollut uskaltanut jättää häntä kotiin, vaan olivat soittaneet häkeen ja tilanneet ambulanssin, jolla äiti vietiin päivystykseen.

Päivystävä lääkäri oli potilaskertomukseen kirjannut, että olisi arveluttavaa laittaa niin sekavassa tilassa oleva vanhus kotiin ja oli kirjoittanut lähetteen takaisin kuntoutusosastolle. Aivan kuten olin arvellutkin, äiti ei tulisi pärjäämään yksin kotonaan, vaikka siellä kävisi muutaman kerran päivässä kotipalvelun henkilö lämmittämässä ruokaa ja auttamassa aamu- ja iltatoimissa ja me lapset kävisimme myös päivittäin. Yöt kuitenkin äiti joutuisi olemaan yksin, ja se tulisi olemaan haaste, sillä äidin vuorokausirytmi oli sekaisin ja ajantaju hukassa.

Sittenpä heti seuraavana päivänä soitin kuntoutusosastolle ja vanhusten palveluneuvontaan. Tilanne oli minullekin uusi, enkä tiennyt, mitä minun nyt pitäisi tehdä, jotta äiti saadaan palvelukotiin. Kuntotusosaston lääkäri sanoi, että äidin paikka ei ole kuntoutusosastolla, koska hänellä ei ole mitään hoidettavaa sairautta. Kotonaan hän ei kuitenkaan pärjäisi.Niinpä minua neuvottiin laittamaan palvelukotipaikkahakemus sisään, ja siitä sitten prosessi lähtisi etenemään. Kun SAS-työryhmä käsittelisi hakemuksen, äiti pääsisi arviointiyksikköön, jossa hänen kuntoaan seurattaisiin ja sen perusteella annettaisiin lausunto, millaista palvelua hän tulisi tarvitsemaan.

Äiti pääsi piakkoin arviointiyksikköön, ja vuoden vaihteessa sen antaman arvion mukaan äiti tulisi tarvitsemaan tehostetun palveluasumisen paikkaa, sillä hän ei pärjäisi yksin kotonaan. SAS-työryhmä myönsikin sitten äidille tehostetun palveluasumisen paikan, mikä tarkoittaa ympärivuorokautista hoitoa ja valvontaa. Käytännössä se tarkoitti sitä, että koska paikkoja ei ole vapaana ja niitä on vähemmän kuin tarvitsijoita, äiti siirrettiin arviointiyksiköstä toiselle osastolle, joka on perustettu palvelukotipaikkaa odottaville vanhuksille.

  

Julkisen sektorin palvelukoteihin on paikkaa jonottamassa monia vanhuksia, koska paikkoja on kaupungissamme liian vähän tarpeeseen nähden. Siksi hyvinvointialue ostaa hoivapaikkoja yksityisiltä palvelun-tuottajilta.Vanhuspalveluiden neuvonnassa minua neuvottiinkin soittelemaan yksityisille palveluntarjoajille, joille hyvinvointialue myöntäisi palvelusetelin.

Soitin kuuteen palvelukotiin, ja niissä äiti pääsi "jonottamaan" paikan vapautumista. Monessa palvelukodissa sanottiin, että siellä on jonossa parikin kymmentä hakijaa. Tuntui ihan toivottomalta, kun ajatteli, että menee ikuisuus, kun vapaa paikka löytyy. Eräs palvelukodin johtaja sanoi, että joskus paikan saa aika pian, mutta toisinaan taas joutuu odottamaan kauankin aikaa. Odotusaikaa ei voi edes arvata, koska paikathan vapautuvat luonnollisen poistuman myötä.

Äidin odottaessa pysyvää hoivapaikkaa ei mennyt kuin kolme viikkoa, kun kotiani lähellä olevasta palvelukodista soitettiin, että sieltä olisi nyt hoivapaikka vapautunut. Tuntui, että se oli kuin ihme, sillä yleensä paikkaa joutuu odottamaan kuulemani mukaan kuukausikaupalla. Ja vapautunut paikka oli vieläpä juuri siinä hoivakodissa, jonne olin itseasiassa äitini halunnut pääsevänkin, koska matkaa sinne kotoani on vain noin kolme sataa metriä. Minulle autottomalle se oli lottovoitto! Lisäksi kyseinen palvelukoti on voittoa tavoittelemattoman yhdistyksen omistama, joten se tuntui turvalliselta ottaen huomioon, mitä viime vuosina on kirjoitettu medioissa yksityisten palvelukotien toiminnasta ja voiton maksimoinnin tavoittelusta sekä sen seurauksista. 

Neljäntenä päivänä ilmoituksesta vapaasta paikasta palvelukodissa haimme sisareni kanssa äidin uuteen asuntoonsa. Asunto on yksiö, jossa on oma kylpyhuone ja minikeittiö. Ainoana huonekaluna siellä oli sänky, muuten asukas saisi itse kalustaa asunnon. Kolmen päivän sisällä olimme tuoneet äidin vuokra-asunnostaan sinne hänen huonekalujaan ja joitakin astioita, kuten kahvikupit ja kahvinkeittimen, sekä muuta tarvittavaa ja tietenkin äidin vaatteet. 

Niin oli äiti päässyt loppuelämänsä kotiin viettämään vanhuudenpäiviään. Oli todella helpotus, että äidin ei enää tarvitsisi olla sairaalan osastoilla vailla omaa rauhaa, vaan hän  saisi omassa asunnossaan istuskella keinutuolissaan ja henkilökunta huolehtii kaikesta, mitä äiti tarvitsee. Palvelukoti järjestää myös paljon viriketoimintaa asukkailleen, joten uskon, että äitini viihtyy siellä.

Kuvat kuvapankki Pexels.com