Yoda -koira, paras kuntovalmentajani ikinä

                

Toisen tyttäreni kultainennoutajauros, tällä hetkellä iältään 1 v 7 kk, on ollut minulla päivähoidossa kahden kuukauden ikäisestä alkaen. Tyttärenpoikani nimesi pennun suosikkielokuvansa "Tähtien sodan" Yodan mukaan.

Tyttärelläni oli ollut haaveissaan jo vuosia hankkia kultainennoutaja, joten mikään hetken päähänpisto se ei suinkaan ollut. Ennen pennun hankintaa hän vielä varmisti minulta, että otan sen päivähoitoon, kuten meillä oli jo aikaisemmin ollut puhetta. Tyttäreni asuu kaksistaan poikansa kanssa ja tekee usein pitkiä työpäiviä, poika on koulussa. Pentua ei olisi voinut jättää vielä yksin kotiin. Jäin juuri sinä kesänä eläkkeelle, kun pentu hankittiin, joten minulla oli hyvin aikaa hoitaa sitä.

Yoda oli pentuna ihan kuten kaikki koiranpennut ovat; naskalinterävillä hampaillaan se puri käsiä ja varpaita, kenkiä, omia lelujaan ja kaikkia mahdollisia pienempiä tavaroita, mutta jätti onneksemme huonekalut ja sähköjohdot rauhaan. Sisäsiistiksi se oppi aika nopeasti, pari kertaa tuli iso tarve matolle ja pisut muutaman kerran. Vein sen aina parin tunnin välein ulos, joten se oppi aika pian, että tarpeet tehdään sinne. 

                  

         

Pienen pennun ulkoiluttamisessa oli omat haasteessa: sosiaalisen rodun edustajana se halusi aina mennä tutustumaan toisiin lenkillä oleviin koiriin, oli se sitten miten iso tahansa tai vaikka kuinka se murisi tai haukkua räksytti. Innokkaasti se vain veti ja hyppi kohti toista koiraa. Se piirre ei Yodasta ole lähtenyt vieläkään kokonaan pois. Kun se kasvoi lähes aikuisen kokoiseksi, minulla oli usein kohtaamistilanteissa haasteita pysyä pystyssä, niin paljon voimaa sillä oli. Aina en pysynytkään; muutaman kerran talvikelillä, kun on liukasta, olenkin lennähtänyt komeasti nurin, kun se on nähnyt toisen koiran, jota minä en havainnut enkä osannut varautua Yodan riuhtaisuun. Onneksi kuitenkaan ei ole käynyt pahemmin, mitä nyt kroppa ollut paikoin kipeä seuraavana päivänä.

Kultainennoutaja ei ole pelkkä seurakoira, vaan isokokoisena se vaatii  paljon liikuntaa ja älykkäänä rotuna paljon virikkeitä. Päivisin teemmekin useita kävelylenkkejä, joista kertyy monia kilometrejä ja muutama tunti joka päivä. Olen aina ollut laiska lenkkeilemään, mitä nyt joskus kesällä hienolla ilmalla on tullut lähdettyä kävelylle, mutta ihan uutta on minulle, että lähdettävä on, oli kesähelle, räntäsade tai paukkuva pakkanen. Täytyy myöntää, että ilman Yodaa en suostuisi edes ajattelemaan lenkille lähtöä huonolla ilmalla. 

              

           

 Lenkkeilyvauhti vaihtelee lenkin aikana. Väliin tarkistetaan kaikki toisten koirien jättämät postit, väliin mennään sellaista vauhtia, että pitää toppuutella. Asuinalueellani on paljon koiria, joten haisteltavaa Yodalla riittää. Välillä kun mennään taas rivakammin, niin ihan hiki tulee. Hyvää on kunnolleni lenkkeily Yodan kanssa tehnyt: kiloja on tippunut, kehon rasvaprosentti pienentynyt ja lihasmassa kasvanut. Olo on muutenkin pirteämpi ja tunnen itseni virkeäksi, vaikka olisinkin nukkunut lyhyemmät yöunet. 

Tottelevainenkin Yoda on ja hyvin noudattaa käskyjä. Paitsi silloin, kun haistaa juoksussa olevan nartun, leikkaamaton kun on. Silloin Yodalta katoavat korvat ja saan kaksin käsin pidellä talutushihnasta ja kulkea takakenossa, jotta pysyn pystyssä. Mutta onneksi tämä ei ole jokapäiväistä eikä ole tehnyt Yodasta levotonta ja ruokahalutonta, kuten monesti uroksista tulee. Ei yleensä enää muista seuraavan kerran, kun lenkille mennään, kun mennään eri reittiä. 

Täytyy sanoa, että kyllä tämä ihana kultainen on ollut minulle paras lenkkikaveri ja kuntovalmentaja, mitä ikinä voi olla. Se saa heti motivoitua minut lähtemään ulos, kun vain ruskeilla nappisilmillään suoraan silmiini tapittaa! Yoda on tuonut hyvän kunnon lisäksi myös uutta sisältöä elämääni, niin kuin vain rakas lemmikki voi tuoda, vaikkakaan ei oma ole.

 

Kuvat Sirpa P, Johanna P