Epäonnen päivä

 

Teen pääasiassa etätöitä kotoa käsin, mutta välillä on tietenkin tarpeen käydä toimistolla. Yleensä toimistolle lähteminen on ihan mukavaa vaihtelua kotioloihin – saa nähdä työkavereita ja vaihtaa hetkeksi maisemaa. Tällä kertaa toimistopäivästä oli kuitenkin tulossa hieman erilainen.

Olin sopinut asiakkaan kanssa tapaamisen toimistolle. Tapaamista sopiessani en tietenkään tiennyt, että juuri sinä päivänä toimistorakennuksessa oli vedenkäyttökielto. Viemäriverkostossa tehtiin jotakin huoltotöitä, minkä vuoksi vettä ei saanut laskea viemäriin. Käytännössä tämä tarkoitti myös sitä, että wc oli poissa käytöstä.

Kun saavuin toimistolle, siellä oli hiljaista. Todella hiljaista. Ei ketään muita työntekijöitä.

Selvisi, että muut olivat viisaasti päättäneet jäädä sinä päivänä etätöihin. Vedenkäyttökielto ja käyttökiellossa oleva wc eivät ilmeisesti houkutelleet ketään toimistolle. Minä puolestani olin jo ehtinyt paikalle asiakkaan tapaamisen vuoksi.

Ajattelin kuitenkin, ettei tässä mitään. Kyllähän yhden asiakastapaamisen nyt hoitaa.

Tai niin kuvittelin.

Seuraava vastoinkäyminen odotti jo nurkan takana: koneeni ei saanut internetyhteyttä.

Yritin selvittää tilannetta, mutta ilman nettiä työnteko oli täysin mahdotonta. Etenkin kun tarkoituksena oli tavata asiakas ja käydä läpi asioita, jotka oli tallennettu palvelimelle.

Siinä vaiheessa aloin miettiä, että ei ollut muuta mahdollisuutta kuin  perua tapaaminen.

Mutta eipä se niin helposti onnistunut.

Asiakkaan puhelinnumeroa ei nimittäin löytynyt numerotiedostelusta. Ajattelin, että toimiston kännykästä numero varmasti löytyisi. Mutta tietenkin juuri tänä päivänä toimiston kännykkä oli yhden työntekijän mukana. Hän oli ottanut sen mukaansa siltä varalta, että asiakkailla olisi jotakin kiireellistä asiaa.

Siinä sitä sitten oltiin.

Toimistolla ei ollut muita ihmisiä. Vettä ei saanut käyttää. Wc:tä ei saanut käyttää. Tietokoneella ei ollut internetyhteyttä. Ja asiakkaan puhelinnumero oli saavuttamattomissa.

Tässä vaiheessa oli pakko todeta, että kaikki merkit viittasivat siihen, ettei minun kuulunut sinä päivänä tehdä töitä toimistolla.

Ei auttanut muu kuin pakata läppäri reppuun ja lähteä takaisin kotiin.

Kotona sain vihdoin nettiyhteyden toimimaan ja laitoin asiakkaalle sähköpostia. Kerroin tilanteesta ja ilmoitin, että joudun perumaan tapaamisen. Ehdotin, että yrittäisimme seuraavana päivänä uudestaan.

Onneksi asiakas suhtautui tilanteeseen ymmärtäväisesti ja vastasi, että seuraava päivä sopii hänelle.

Mutta siinä ei vielä ollut kaikki.

Kun olin vihdoin päässyt kotiin, ajattelin, että nyt tämä epäonnen päivä alkaa varmasti olla ohi. Ehdin hetken tehdä töitä, kun Yoda ilmoitti omalla tavallaan, että olisi aika lähteä ulos.

Ulkona satoi tietenkin. No, eihän siinä auttanut muu kuin pukea sadevaatteet päälle – sekä Yodalle että itselleni.

Mikäs muukaan kuin sadesää olisi sopinut tämän päivän teemaan? Koko kesä oli muutenkin tuntunut olevan yhtä sadetta, tai ainakin siltä oli alkanut jo tuntua. Ja jos edellisenä päivänä lämpötila oli ollut vielä noin 15 astetta, nyt mittari näytti vaivaiset 8 astetta.

Kesäinen sää oli siis vaihtunut hetkessä lähes syksyiseksi. Kylmä sade vihmoi ja kyllä siinä vähän mietti, olisiko sohvalle jääminen sittenkin ollut parempi vaihtoehto.

Mutta Yodalla oli muita suunnitelmia.

Niinpä lähdimme kaikesta huolimatta lenkille. Ja koska Yoda ei ilmeisesti ollut kuullut mitään kahdeksan asteen lämpötilasta tai sateesta, teimme ihan kunnon lenkin – tunnin mittaisen.

Kun vihdoin palasimme kotiovelle, olin jo mielessäni siinä onnellisessa hetkessä, jossa pääsisin kuiviin ja lämpimään.

Kaivoin taskuani ottaakseni avaimen.

Ja silloin se iski mieleeni kuin salama kirkkaalta taivaalta: Avain oli jäänyt kotiin.

Tai tarkemmin sanottuna se oli jäänyt naulakossa roikkuvan takin taskuun.

Olin pukenut kiireessä sadetakin päälleni enkä tietenkään ollut muistanut ottaa avainta kangastakin taskusta.

Siinä sitten seisoimme Yodan kanssa ulko-ovella. Minä märissä sadevaatteissa ja Yoda omissaan, minä kylmissäni ja molemmat tuijottamassa ovea, joka ei tietenkään auennut ilman avainta.

Ja tietenkin juuri silloin elämänkumppanini oli kaupungilla asioilla.

Yritin soittaa hänelle.

Puhelu meni vastaajaan.

Aamulla hän oli maininnut, että pitäisi käydä parturissa tukanleikkuussa. Arvelin, että hän oli todennäköisesti juuri siellä – ja minun tuurillani tietysti puhelin äänettömällä tai muuten vain saavuttamattomissa.

Ei auttanut kuin odottaa.

Menimme Yodan kanssa pihakatoksen alle suojaan sateelta. Siinä värjöttelimme ja toivoimme, että elämänkumppanini ilmestyisi pian näkyviin.

Yoda ei tietenkään ymmärtänyt tilanteesta yhtään mitään.

Sen ilme suorastaan kysyi: Miksi me emme mene kotiin? Tässähän on meidän ovi.

Yritin sille selittää tilannetta, mutta vaikka Yoda on monessa asiassa erittäin fiksu koira, avaimen unohtamisen aiheuttama ulko-oviongelma taisi olla vähän liian monimutkainen asia sen ymmärrettäväksi.

Aikamme värjöteltyämme minua aloin palella ihan kunnolla. Silloin keksin, että voisin soittaa seinänaapurimme ovisummeria. Pääsisimme ainakin rappukäytävään lämpimään odottamaan.

Soitin ovisummeria ja kerroin naapurille tilanteen.

Onneksi naapuri ymmärsi ja päästi meidät sisään.

Niinpä istuskelimme sitten Yodan kanssa rappukäytävässä odottamassa.

Tunnin verran.

Yoda katseli  ihmetellen välillä minua ja välillä kotiovea, aivan kuin se olisi edelleen odottanut minun ratkaisevan tämän käsittämättömän tilanteen ja päästävän meidät vihdoin kotiin.

Lopulta elämänkumppanini palasi kaupungilta, ja pääsimme vihdoin sisälle.

Siinä vaiheessa tuntui, että yhden päivän vastoinkäymiset olivat jo enemmän kuin tarpeeksi.

Kun aamulla olin lähtenyt toimistolle, en olisi voinut kuvitellakaan, millainen päivä olisi edessä. Ensin tyhjä toimisto, siellä vedenkäyttökielto, toimimaton internet ja kadoksissa oleva asiakkaan puhelinnumero. Sitten kotiin palattuani sade, kahdeksan asteen lämpötila, tunnin lenkki ja lopuksi vielä kotioven edessä tajuttu avaimen unohtaminen.

Jos epäonnella olisi ollut oma kalenterimerkintänsä, se olisi varmasti ollut juuri siinä päivässä.

Toisaalta tästä kaikesta jäi yksi hyvä asia: ainakin jälkeenpäin ajateltuna tapahtumille voi jo nauraa.

Ja ehkä seuraavan kerran ennen kuin lähden kotoa toimistolle tai Yodan kanssa lenkille, tarkistan ihan varmuuden vuoksi kaksi asiaa:

Soitan toimistolle, että olen tulossa, onko siellä kaikki ok?
Ja ennen kaikkea – ovatko avaimet taskussa?

Yksi epäonnen päivä kerrallaan riittää aivan hyvin!