Lapsenlapseni ovat tulleet teini-ikään

 

 

 

 Nyt 12-vuotiaat lapsenlapseni, toisen tyttäreni tytär ja toisen tyttäreni poika, ovat tulleet siihen ikään, jolloin lapsenomaisuus alkaa pikkuhiljaa väistyä ja tilalle tulla piirteitä aikuisuudesta. Heidän kehonsa ja mielensä ovat myllerryksessä, jonka mummikin huomaa varsinkin, kun ei ihan joka päivä heitä näe. 

Kaiholla muistelen heidän leikki-ikäänsä, jolloin mummikin oli heidän maailmassaan kovin tärkeä. Nyt tilaa mummilta ja vanhemmilta ovat vieneet koulu, kaverit ja harrastukset. Vanhemmat, mummit ja vaarit ovat ”noloja” - ainakin tyttärentyttäreni mielestä! En suinkaan pahoita tästä mieltäni, sillä sehän kuuluu heidän kehitysvaiheeseensa, joka hakee polkua aikuisuuteen. 

 Luonnollisesti myös kiinnostus toiseen sukupuoleen on herännyt. Tyttärentyttärellänikin on jo ”poikaystävä”, samalla luokalla oleva poika. Tulivat eräänä päivänä kahdestaan koulusta palatessaan minua vastaan, kun olin hoitokoiraa ulkoiluttamassa. Olin hienotunteinen enkä tervehtinyt, sillä tyttärentyttäreni mielestä olisin ollut ”nolo”. Tuli kuitenkin illalla käymään; oli ilmeisesti itse jotenkin nolostunut ja hämillään siitä, kun olimme törmänneet ja olin nähnyt heidät yhdessä… 

Toinen lapsenlapseni, poika, on kuin äitinsä saman ikäisenä siinä mielessä, että on  hiljaisempi ja vetäytyvämpi ainakin tämän mummin seurassa. Tyttöystävää ei vielä taida olla, tai hän pitää sen hyvin salassa. Täytyy myöntää, että vähemmän olen tyttärenpojan kanssaan ollut, sillä toinen tytär asuu viereisessä talossa ja hänen tyttärensä piipahti pienempänäkin päivittäin luonani. Tyttärenpojan toinen mummi  on puolestaan asunut hänen kotinsa lähistöllä ja ollut hänelle se "lähimummi". 

 

 

Kun lastenlasteni äidit, tyttäreni, tulivat teini-ikään, toinen vetäytyi ennemminkin sisäänpäin ja toinen puolestaan räiskähteli. Niin erilaisia voivat sisarukset olla! Itse puolestani teini-ikään tullessani aloin enemmän vetäytyvä ja miettiä syntyjä syviä. Suuria ristiriitoja – ainakin  nyt jälkeenpäin ajateltuna – syntyi, kun siihen asti kotona opetetut ja maailmalta kuullut ”opit” törmäsivät ajatusmaailmassani toisiinsa. 

Siitähän aikuistumisesta on juuri kysymys: teini alkaa kyseenalaistaa vanhempiensa ja koulunkin auktoriteetin ja pohtia asioita ja muodostaa niistä oman näkemyksensä. Toisilla näyttää teini-ikä menevän ainakin päällepäin nähtynä ilman sen suurempia ristiriitoja, mutta toisille se on hyvinkin kivulias.

Olen joskus lukenut jostakin, että sellainen vanhempi on hyvä kasvattaja, joka muistaa oman lapsuutensa. Lastenlasteni ensisijaiset kasvattajat ovat tietenkin heidän vanhempansa, mutta minulla on mummina myös kasvattajan rooli ainakin jossakin määrin. 

Muistan hyvin oman lapsuuteni ja nuoruuteni ja sitä kautta ymmärrän hyvin näitä teinejä. Muistan selvästi, kuinka noloa minustakin oli, jos törmäsin koulun jälkeen koulubussia odotellessani vanhempiini ja olin koulutovereideni seurassa! Eivät minun vanhempani eronneet mitenkään tovereideni vanhemmista, eikä kukaan kiusannut, mutta noloa se oli kuitenkin. 

Tämä nolostumisen tunne vanhempiini törmätessäni kavereideni kanssa johtui varmaankin epävarmuudestani ja halusta olla hyväksytty koulutovereideni silmissä, mikä on luonnollista tuossa henkisessä murrosvaiheessa. Samalla tavoin myös tyttärentyttäreni ilmeisesti kokee tämän. 

Olen huomannut meissä kahdessa myös monia muita yhteisiä piirteitä, kuten suunnitelmallisuus. Hän on jo siitä saakka, kun oppi kirjoittamaan, tehnyt kaikenlaisia suunnitelmalistoja milloin mistäkin asiasta. Olipa tulossa joulu, omat synttärit tai hiihtoloma, hän tekee listan, mitä tarvitaan tai tehdään. 

Minulla puolestani on tietokoneellani Excell-taulukkkona kuukausibudjetti tuloistani ja menoistani koko vuodelle ja seuraavalle vuodelle, säästösuunnitelmia yms. Tyttärentyttäreni äiti on puolestaan luonteeltaan enemmän impulsiivinen kuin suunnitelmallinen, eikä hän teini-ikäisenä myöskään koskaan nolostunut, kun törmäsi minuun koulukavereidensa kanssa. Hän on kertonut, että oli lapsena ja vielä teini-iässäkin ylpeä vanhemmistaan!

 

 

 

Teini-ikä on tuonut tullessaan paljon uusia tarpeita, joita ei pienempänä ollut. Äidin ja mummon valitsemat vaatteet eivät enää kelpaa. Kaveripiirillä on iso vaikutus teinien vaatevalintoihin; pitää saada sellaista, mikä on suosittua kavereiden keskuudessa. 

Oman kustannushaasteensa sitten muodostaa se, että usein teinit, varsinkin tyttärentyttäreni, haluavat jotain merkkivaatteitta ja nehän maksavat maltaita! Näin aikuisena sitä miettii, onko järkevää ostaa 150 euron huppari, kun hupparin saisi alle 50 euronkin ja se on hinnasta riippumatta kuitenkin jo vuoden päästä jäänyt pieneksi. Eri asia on tietenkin perheissä, joissa on kaksi tai useampi lapsi, jolloin nuorempi ”perii” sitten vanhemman sisaruksen hänelle pieneksi jääneen vielä pitokelpoisen vaatteen. 

Säästäväisenä minusta kuitenkin tuntuu hieman kauhistuttavalta ostaa kasvuikäiselle jokin kallis vaate, kun sen käyttöikä on todennäköisesti niin lyhyt, ettei se ehdi edes kulua, vaan teini kasvaa siitä ulos. 

Tietenkin teiniä pitää mumminkin kuunnella ja teinin saada mummilta edes joulu- tai synttärilahjaksi juuri se huppari tai housut, jotka hän niin kovasti haluaa. Ja onhan onneksi Black Fridayt ja muut alennuspäivät, jolloin löytyy mieluisia ja vanhempien ja mummin kukkarolle paremmin sopivia vaatteita. 

Kaikkea muutakin kun vielä tarvitaan; harrastusvälineitä, polkupyöriä, suksia ja luistimia koulun liikuntatunteja varten ainakin. Niitäkin kun joutuu aina kasvupyrähdysten jälkeen uusimaan. Näihinkin hankintoihin mummina osallistun ihan mielelläni, ovat nämä teinit niin rakkaita!

 Kuvat kuvapankki Pexels.com